Meidän vauva-arjen alku

Mietin edellisen tekstin julkaisun jälkeen sitä, että esitinköhän kaiken hirveän negatiivisessa valossa :D Turha sitä on kuitenkin kieltää, rankkaa on ollut. Ehkä kuitenkin haluan korostaa tähän alkuun sitä, että rankkuudesta huolimatta tämä alkutaipale vauvan kanssa on ollut ainutlaatuisen ihanakin. Tuntuu oudolta itkeä onnesta niin usein sekä huomata, miten kovaa voi rakastaa jotakuta, joka vasta tupsahti elämään mukaan.

Alkuun meillä kävi paljon vieraita, mutta nyt tilanne on luonnollisesti rauhottunut. Mun päivät kuluu suurimmaksi osaksi sängyssä maaten, sillä imettää tosiaan pitää usein ja sohvalla istuminen on vielä aika no-no-juttuja. Hassua ajatella, miten rennolta kuulostaa tällainen päivät sängyssä-meininki, mutta itse siitä ei ikävä kyllä osaa nauttia. Haluaisin jo touhuta pikkuisen kanssa kaikkea! 

Yöt ovat menneet ihan hyvin. Vielä mitään kunnon rytmiä neidillä ei ole, mutta iltaunille painutaan yleensä klo 21-23. Nukahtaminen tapahtuu viereen tissille, josta sitten yritän vaihtelevin tuloksin siirtää vauvan varovasti omaan sänkyynsä. Tutti on meillä ollut apuna nukahtamisessa, sillä jos suussa ei ole tissi, on siellä aina oma sormi tai hiha. Ajateltiin, että tutista on sitten aikanaan helpompi vierottautua kun siitä omasta kädestä. Vauva herää keskimäärin 4 kertaa yössä syömään, ja yöunet kestää näiden syöttöjen kanssa reilut 12h. Kyllä siinä onneksi äitikin ehtii toistaiseksi ihan hyvin nukkua :)

Päiväunet nukutaan vaunuissa ainakin kolmeen otteeseen, ja ne saattaa helposti kestää sen parikin tuntia, varsinkin jos käydään ulkona. Siellä vauva onneksi on toistaiseksi nukkunut kuin tukki joka kerta. Kaupoilla ollaan käyty kolmesti, ja ne reissut on sujuneet yllättävän hyvin. Viimeisimmällä kerralla tosin alkoi huuto kauppajonolle suunnatessa ja se huuto jatkuikin aina kotipihaan saakka.. 

Omat lisähaasteensa tähän uuteen elämänvaiheeseen meillä tuo koiranpentu sekä miehen kolmivuorotyö. Lisäksi jossain ajatusten taka-alalla mua stressaa koko ajan keskeneräinen opinnäytetyö, jonka kanssa alkaa vähän tulla jo kiire. Motivaatio on jotenkin ihan nollassa, jotenkin ne omat hetket päivässä haluaisi käyttää jotenkin muuten kuin kouluhommia pakertaen. Pakko kyllä nyt viikonloppuna, kun mieskin on vapaalla, ottaa itseä niskasta kiinni sen asian kanssa!

Omia fiiliksiä ensimmäisistä viikoista

Tänään vietetään vauvan 2vko-synttäreitä. On se vielä vaan niin pieni! Kotioloissa ollaan keritty asustella noin puolitoista viikkoa. Täytyy kyllä sanoa, että on kyllä ollut varmaan elämäni stressaavimpaa aikaa. Vielä eilen itkin poikaystävän lähtiessä yövuoroon, kuinka mua pelottaa jäädä yksin vauvan kanssa yöksi. Siitä kuitenkin selvittiin, joten ehkä tänään on se päivä, kun voin sanoa kaiken olevan jo helpompaa.

Ensimmäisistä päivistä kotona muistan lähinnä vain kivun. Tisseihin sattui koko ajan, mutta auta armias niitä hetkiä kun imetin. Piti käyttää kunnolla tahdonvoimaa, ettei riuhtaissut vauvaa pois rinnalta. Kävely sattui, istuminen sattui, oikeastaan makaaminenkin sattui. Vauvan kantaminen sattui. Itkin väsymystä, kipua ja turhautumista vähän joka välissä. Tsemppasin itseäni ajattelemalla, että varmasti viimeistään kuukauden päästä kivut helpottavat.

Nyt siis kahden viikon jälkeen voin onnekseni todeta, että olo on nyt jo huomattavasti parempi. Vieläkin imetys nipistää, kävely ja istuminen on epämukavaa ja tissejä aristaa, mutta nämä asiat kyllä kestää. Lisäksi makuuasennossa ei enää satu! Pakko myöntää, että nyt vasta alan nauttimaan vauvastakin. Alkuun kun pelkäsi jokaista itkua, sillä siitä seurasi aina 1) liikkumisesta 2) vauvan nostamisesta ja kantamisesta 3) imettämisestä johtuvaa kipua. Nyt sitä jo tulee sellainen ajatus, että haluaa hoitaa vauvaa ja saada toisen tarpeet tyydytettyä.

♥

Mun omasta itkusta nyt ei vieläkään tunnu tulevan loppua, mutta pistetään hormonien piikkiin. Itkua aiheuttaa muun muassa vauvan ottama katsekontakti, pesemättömät pyykit, pestyt pyykit, pienet kädet ja varpaat, huono-äiti fiilis tunkiessa paljon parjattua tuttia itkevän vauvan suuhun sekä toisaalta myös tyytyväisenä sitä tuttia imeskelevän vauvan katselu.

Vielä tuntuu hassulta sanoa itseään äidiksi. "Äiti tietää", "Äiti vaihtaa vaipan", "Äiti on tässä". Luulisi, että korva pikku hiljaa tottuu moiseen nimikkeeseen kun sitä hokee päivät pitkät. Lisäksi oon vielä hirveän epävarma kaikesta: teenkö tän nyt oikeen, miten tää nyt menee, pitäisköhän googlettaa.. Kuitenkin joka päivä oppii uutta ja vähitellen usko omaan pärjäävyyteen kasvaa. Parin päivän päästä on neuvola, jossa nähdään ainakin se, olenko onnistunut ruokkimaan lastani tarpeeksi. Sillä kun pärjää äitinä varmaan aika pitkälle. Ehkä musta sitten vähitellen kuoriutuu superäiti, joka jaksaa vielä joskus siivota ja leipoa! Ja kyllä, mun mielestä sellainen äiti on todellakin super.

Synnytyskertomus

Otsikon mukaisesti vähän tarinaa siitä päivästä, kun vauva päätti tulla iskää ja äiskää vihdoin moikkaamaan! Kaikki tosiaan alkoi maanantaina puolen päivän aikaan pienellä jomotuksella alavatsalla. Ajattelin kehon valmistelevan itseään synnytystä varten, mutta en osannut vielä aavistaa, kuinka viimeisiä valmisteluja se itseasiassa tekikään. Oltiin koko päivä liikenteessä: käytiin poikaystävän isän sekä mummon luona kylässä ja lisäksi pyörähdettiin erään festarialueen ulkopuolella morjestelemassa juhlakansaa. Iltaa kohti pieni jomotus oli muuttunut kohtauksittaisiksi kivuiksi, jotka kyllä tunnistin supistuksiksi. Laskin niitä tulevan noin 5 minuutin välein, mutta en vieläkää huolestunut, sillä ajattelin "oikeiden" supistuksien olevan näitä kovempia.

Ajeltiin iltasella kotiin leffavuokraamon kautta, mutta ei meidän elokuvan katselusta sitten kotona tullutkaan mitään. Tosi nopeasti supistukset voimistuivat, ja reilun tunnin päästä soitin sairaalaan epäillessäni lapsivesien menneen. Puhelimessa käskettiin odotella kotona ja seurata tilannetta. Ei mennyt kauaa, kun soittelin sinne uudestaan ja kerroin, että nyt kyllä lapsivedet ihan varmasti meni. Sain kehotukseksi olla aamuun asti kotona, ellei kivut käy sietämättömiksi. Ehkä puoli tuntia sinnittelin, kunnes pelästyin yhtäkkistä ponnistuksen tarvetta ja lähdettiin pikaisesti viemään koiraa hoitoon ja kohti sairaalaa.

Menomatkasta en muista kauheasti mitään, ajattelin vaan koko ajan, että pakko kestää. Lisäksi kyllä epäilin edelleen, että raahaudunko sairaalaan nyt turhaan, kun tosiaan aamuun asti käskettiin kotona odotella. No, paikan päällä olinkin sitten jo 8cm auki ja pääsin nopeasti synnytyssaliin sen jälkeen, kun olin karjunut hoitajalle synnyttäväni lapsen kohta siihen paikkaan :D

Vartti siitä kun kätilö antoi luvan ponnistaa olikin pienokainen jo sylissäni. Taisin yhteensä ponnistaa noin viisi kertaa, eli tosi "pienellä" vaivalla selvisin. En ehtinyt saada kivunlievitystä, mutta en mä sitä edes ehtinyt kaivata. Jossain vaiheessa kätilö sanoi tekevänsä episiotomian, jota vähän pelästyin, mutta eipä se kipu kaiken muun epämukavuuden keskellä tuntunut. Pian sen jälkeen kätilö sanoi, ettei minun enää tarvitse tehdä mitään: tällöin en vielä edes tajunnut, että se tarkoitti synnytyksen olevan lähes ohi.

Neiti muutaman tunnin ikäisenä

Kaikista paras hetki synnytyksen aikana oli se, kun katsoin poikaystävää ja näin hänen puolestansa katsovan jotakin tippa linssissä: siitä tiesin, että vauva oli syntynyt ja pian kuuluikin tähän asti ihanin kuulemani rääkäisy! Vaikka synnytys oli nopea, muistan olleeni tosi uupunut sen jälkeen. Jalat kramppasivat ja kätilön keskeneräiset ompeluhommat tekivät kipeää, mutta fiilis oli lähinnä väsynyt. Täytyy siis nostaa hattua ensinnäkin ihan jokaiselle synnyttäjälle, mutta erityisesti niille, joilla homma kestää jopa vuorokausia! Kaiken sen väsymyksen keskellä olin toki myös tosi onnellinen ja helpottunut.

Synnytyssalista siirryttiin puoli viiden aikaan yöllä osastolle, jossa oltiin kymmeneen asti odottelemassa saattajaa potilashotellille. Vauva nukkui tyytyväisenä kapalossa, ja tuijottelin häntä ihmeissäni sängystä. En ollut oikeastaan miettinyt synnytystä etukäteen tai pohtinut esimerkiksi kivunlievitysvaihtoehtoja, vaan olin päättänyt mennä tilanteen mukaan. Onneksi näin, enpä ollut turhaan kuluttanut aikaa moiseen pohtimiseen. Kokemuksena synnytys oli hyvä, samaan aikaan tosin myös hämmentävä sen nopeuden vuoksi. Ainakaan mitään traumoja ei jäänyt! Saankin olla kiitollinen ja onnellinen siitä, että omalla kohdallani keho hoiti hommansa niin hyvin ja sain pienen ihmeen viereeni terveenä ja hyvinvoivana. :)

Hän on täällä!

Pieni prinsessa 3600g ja 49cm

Kuten ehkä hiljaisuudesta blogin puolella voi päätellä, meillä on alkanut vauva-arki! Neiti tosiaan päätti syntyä viikon etuajassa, mikä ei kyllä harmittanut yhtään mahansa kanssa kärsivää äitiä. Kaikki tapahtui tosi nopeasti: aamulla tunsin poltetta alavatsalla, ja siitä sitten päivän mittaan supistukset alkoivat koventua. Illalla soittelinkin sitten sairaalaan, että mitäs nyt tehdään, kun lapsivedet meni. Käskivät odotella aamuun, ellei olo käy liian tukalaksi: tunti tästä eteenpäin kuitenkin karjuin suihkussa olevalle poikaystävälle, että nyt kyllä lähdetään heti paikalla. Ei mennyt montaa tuntia tästä, kun meillä oli pieni käärö vieressämme :)

Kaikki on aika uutta ja sillä en ole konettakaan avannut, kun kaikki energia tuntuu menevän opetteluun. En myöskään osannut ennalta pelätä mitään kipuja, mutta nyt 1,5vk synnytyksestä on vieläkin kyllä paikat aika hellänä, eikä esimerkiksi istumisesta tule vielä mitään. Myös imetys tuotti alussa paljon harmia ja itkua meille kaikille, mutta nyt sillä saralla menee paremmin.

En mä vieläkään ihan tajua, että tässä se kauan odotettu perheenjäsen nyt on. Silmät sydäminä tulee häntä tuijoteltua pitkin päivää. Tervetuloa maailmaan rakas ♥

Raskausviikko 39 kuulumisia ja babyshowerit

Kun otin tänään uuden masukuvan ja vertasin sitä aiempaan, lakkasin täysin ihmettelemästä, miksi mulle on viime viikkoina tullut mahan kanssa vähän tuskanen olo. Oon alkanut vastaamaan perinteisiin "miten oot jaksellut?"-kysymykseen pelkän hyvän sijasta myös sen, että voisi vauva kyllä jo syntyäkin. Kuinka paljon se siellä vielä aikoo kasvaa? Ei mun mahassa riitä enää iho!

Edelleenkään en silti ole erityisen kipeä ja varmasti raskauteni on niin sanotusti helppo raskaus, mistä täytyy olla kyllä kiitollinen. Mä oon ihmisenä kuitenkin sellainen, etten jaksaisi yhtään maata paikallaan, ja nyt kun kaikki tekeminen on haastavaa, meinaan välillä olla täysi hermoraunio! Monesti iltaisin oon tosi ärtynyt ja itkuinen, kun pakko yrittää muka vielä siivoilla tai jotain muuta, mutta samaan aikaan kroppa huutaa makuulle pääsyä. Myös istuminen on aika ehdoton ei, sillä tuntuu, ettei maha vaan anna tarpeeksi periksi moista vaativaa asentoa varten..

Miehen kanssa ollaan puhuttu, että ei edelleenkään kumpikaan tajuta täysin, että meillä on ihan kohta oikeasti lapsi. Kyllähän siihen on tässä ehtinyt asennoitua ja asian sisäistämään, mutta ehkä syy on siinä, että ei oikein osaa ajatella, millaista se elämä tästä eteenpäin konkreettisesti on. Onko vauvan hoitaminen kuluttavaa? Jääkö meille yhteistä aikaa? Millainen ihmisen alku sieltä on tulossa? Miltä tuntuu olla niin kiinni jossain toisessa?

Kuin tilauksesta tän viikon alussa sain kuitenkin kokea ihanan yllätyksen, kun rakkaat ystäväni oli järkännyt mulle babyshowerit! ♥ Siinä unohtui kyllä kaikki turhautumiset ja etukäteen stressailut: olin vaan superotettu ja onnellinen. Vieläkin alkaa itkettää, kun ajattelee, että ihan minua ja vauvaa varten he olivat kaiken suunnitelleet ja järjestäneet.

Juhlat olivat kaverin luona ja luulin tosiaan meidän hakevan sieltä vain nopeasti jotain tavaroita, joten tottakai olin jättänyt kotiasun eli tässä tapauksessa lökähousut ja kulahtaneen harmaan paidan päälle. Sekä tietysti myös lähtenyt matkaan suoraan päikkäreiltä heränneenä ilman, että olin vilkaissut peiliin. Onneksi mun ulkomuotoni (mahan kokoa lukuunottamatta) ei ollut juhlian pointtina :D

Rv 38+0 neuvola ja vaatehankintoja

Alkuviikosta oli neuvola-aika, jossa tsekkailtiin, että kaikki on ok. Terveydenhoitaja tunnusteli vauvan sijaintia, ja kuulemma hyvin oli laskeutunut ja pää kiinnittynyt, eli neitokainen on ihan valmiina siellä! Mullakin oli kivasti hemoglobiinit lähtenyt nousuun ja paino lisääntynyt asiaan kuuluvalla tavalla. Fundus-mitta oli tipahtanut keskikäyrälle, joka vähän rauhotti mun pelkoa hypersuperjättivauvasta.. :D 

 Paino: 74,6kg (ed. kerralla 73,9kg) yhteensä + 11,2kg

Verenpaine: 122/75(131/76)

Hemoglobiini: 112 (101)

Sf-mitta 33cm (31cm)

Sikiöllä raivotarjonta ja syke 125

Mua alkaa oikeasti jo vähän jännittää! Raskaus on edennyt siihen pisteeseen, että tää pieni ihmisen alku voi oikeasti tulla tähän maailman milloin hyvänsä – vaikka tänään! Vähitellen myös olo on alkanut muuttua sen mukaiseksi, että en enää jaksaisi ylimääräisiä odotella. Mahan kanssa kyllä pärjään, enkä mä mitenkään erityisen tuskissani ole, mutta jotenkin tää kömpelyys turhauttaa älyttömästi. Äsyttää, kun kaikki liikkuminen on niin hankalaa ja vaivalloista. Salikortinkin pistin tänään jäähylle, kotityöt ja koiranpennun pissatus ovat tällä hetkellä ihan tarpeeksi :D 

Oon saanut aivan mielettömän paljon vauvalle vaatteita kavereilta ja sukulaisilta lahjoituksina ja olen ne kyllä erittäin kiitollisena ottanut vastaan. Nyt loppumetreillä mulle iski kuitenkin tarve käydä ostamassa itse edes jotain pienokaista varten. Myös poikaystävä oli reissussa mukana, mikä näkyy sinisinä väripilkkuina muuten niin hempeissä ostoksissa. Ei kaiken tarvitse olla vaaleanpunaista, vaikka itse sen suosimiseen sorrunkin!

Vielä jotain juttuja on kotona tekemättä, joten ihan valmis en vielä synnärille olisi lähtemään. Seuraava neuvola-aika on varattuna lasketun ajan päivälle, saa nähdä tuleeko ajanvaraukselle käyttöä vai ei ;)

Pentuarki – treenausta vauvaa varten?

Onhan tää aika yksinäistä-postauksessa mainitsin, kuinka meille on kotiutumassa ennen varsinaista ihmisvauvaa tällainen vähän karvaisempi yksilö. Olin täysin oikeassa siinä, että yksinäistä ei ole kyseisen karvaturrin saapumisen jälkeen kyllä ollut. Pentu on rytmittänyt päivää ja tarjonnut sitä kaipaamaani aktiviteettia. Jatkuva kyykkäily tuntuu myös helpottaneen liitoskipuja – tai sitten en vaan ole ehtinyt kiinnittää niihin huomiota.

Vielä en voi varmaksi sanoa, mutta arvelisin, että pentuarki muistuttaa jonkin verran vauva-arkea: omat menot tulee sovitettua toisen ehtojen mukaan, yöllä heräillään kitinään ja päivät ovat yhtä pissakakka-showta. Toisaalta vielä kertaakaan ei esimerkiksi ole harmittanut lähteä yöllä pissareissulle takapihalle, ja pennun sylissäpito tyydyttää yllättävän hyvin kärsimättömän raskaana olevan naisen hellimisviettiä.

Tunne siitä, että olet vastuussa jostain toisesta, on ollut oikeastaan aika ihana. Ensin hieman jännitti, että osaanko tehdä kaikki jutut oikein ja onnistunko esimerkiksi opettamaan koiran oikeille tavoille. Nyt parin viikon jälkeen mut on vallannut tietynlainen varmuus: kyllä tästä hyvä tulee. Sama varmuus on hiipinyt myös ajatuksiin koskien tulevaa aikaa vastasyntyneen kanssa. Uskon riittäväni tälle vähän vaativammallekin pikkuiselle tekemällä parhaani ja olemalla mahdollisimman, tai niin kuin monesti kuulee sanottavan, riittävän, hyvä äiti.

Vielä en tiedä sitä, millaista on sitten yhdessä vauvan ja pennun kanssa. Vapaaehtoisiksi ilmoittautuneita hoitajia hauvelilla on ainakin vaikka muille jakaa, mutta tietenkin sitä haluaisi itse pärjätä mahdollisimman hyvin. Pennun kanssa touhuaminen on onneksi vienyt ajatuksia moisista huolista muualle, eikä asia enää stressaa niin paljon. Onhan se myös aika mukavaa, kun pystyy olemaan kahden pienokaisen kanssa kotona. Lisäksi uskon, että tämän lapsen ja koiran suhteesta tulee ajan saatossa aika vankka ja merkittävä, kun molemmat ovat pienestä asti toistensa seurassa!